Mä oon Poju. Luonteeltani olen aikamoinen pakkaus aina välilä. Hilskan Kaisa kävi tekemässä meille pentutestit. Mun mielestä kyl aika turhaa, mä tiedän ilman testejäkin mimmonen olen. (Mamma kyl sano, et pitää olla ylpee kun meille tehtiin semmonen, niitä kun ei kuulema kauheesti tehdä brasilianterroristeille.)  Sen testin mukaan mä olen omanarvontuntoinen ja rohkea pieni vahtikoiranalku. Mä olen hellä omille ja pidättyväinen vieraille. Mitä ihmeellistä tossa nyt sit on, niinhän kunnollisen brasilianterrierin pitääkin olla. Enkä mä ollu mitenkään kosketusarka, tietenkään. Palloa mä vaanisin kun leikittiin saalistusleikkiä ja toin tosi nätisti sen takas sille Kaisalle. Eikä mua myöskään pelottanu mitkään möröt tai äänet. Mamma olikin sitä mieltä, että musta joku saa tosi kivan kisakaverin. Sitä mäkin toivon. Ulkona mä tykkään painia siskojen ja veljen kanssa. Ja sit totta kai juosta täysillä häntä pitkänä. Nii ja syödä keppejä. Ja Spike-enoa on ihan pakko aina välillä käydä kiusaamassa. Nyt se on jo onneks lämmennyt meille pikkusille ja leikkii vähän meidän kanssa. Ja Nicke-enoakin käydään välillä haastamassa leikkiin. Sen kans on tosi kiva peuhata kuns en saa innostumaan asioista.

Mun uudessa kodissa mä peuhaan mun ihmisveljen kanssa. Se on tosi mukava. Ja sit mun uus mamma sano, etä me voitas ehkä ruveta harrastaan jotain kivaa. Mut sen aika on sit ku mä olen vähän isompi ja me ollaan kaikki totuttu toisiimme. Nii ja aina välillä mä nään tota Neiti Nokinenä -siskoo. Se ku muutti mun mamman siskon luo tohon vähän matkan päähän. Vitsi mä oon ilonen ettei mun tarivnnu erota siit.

Mää ole Neiti Nokineä. Mamma sanos et nimi tulee siitä ku mul on koko pentueem paras väritys nenäs ku se on iha ruskia. Noi muut on iskeny nokkans kermapurkkiim matkalla. Mää oon meistä neljäst piänin, mutta se mikä puuttuu koos oteta takas sisul. Mää ärise kaikkeist kovite ku me leikitä ja koitan kans aina komenel. Mut se johtuu ihan vaa siit et mää en haluu jäädä jalkoihi, oikeesti mä oo ihan kiltti. Hilskam tätiki sano semmottos ko se kävi testaamas meijät. Se sanos et mää ole ihmislähene ja miällyttävä pentu, joka suuntautu rohkiast uussi asioihi. Mää sierä käsittely hyvi ja mul on luonnonnouto. Se o aikaste hyvä juttu semmosel koiral ko haluais isona alka vähä kisama siin tottelevaisuusjutus, misä Spike-enoki kisa. Enkä mää tietenkä pelkkä uusi asijoi tai ääni. Nii ja  sit mää tykkä pelat ton meiä ihmispennu kans. Sitä ku vähä nuoleskele ni se kikatta kivast ja välil työntä simmottos naamast et vois vähä leikkiki. Ja mää ole hyvä pitä kauhia kapeli ain ku tule sopiva tilasuus. Eikä munt pelottanu yhtä vaik mee käytti kattos lampait. Vähän ne oli kyl isoi enkä suotunu menemä likitte, tuntus turvallisemmalt pittä vähä rako niihe, vaik mamma oliki muka ja se jalkojem taakse oli kiva piiloutu.

Tual mun uures koris mää ole erikoistunu syämä mamma sukki ja nukku mamma sylis. Mamma sanoski ku se puhus kasvattaja-mamma kans et mää ole yks oikkia sylikoira. Mun miälest se onki vähä niinku koira tehtävä, olla liki ja pittä hyvänä tota ihmislauma. Sit ain välil mee käyrä leikkimäs Poju kaa ku se muutti kans tänne Itä-Suame toho aikaste liki. Et mää sit ole ilone ku me voitii pysy yhres.


Poju ja Neiti Nokinenä kävivät tutustumassa lampaisiin. Vielä ei kumpikaan osoittanut syttyvänsä lampaille, mutta tarkoitus olisi kokeilla vielä uudelleen, josko jompi kumpi pennuista sittenkin osoittaisi kiinnostusta lampaita kohtaan.


Mä olen Emma. Mä pääsin asumaan äitin kanssa samaan paikkaan. Enste ku mä lähdin tuolt kasvattajalt mä koitin vähän josko se äiti olis viel antanu mun imee maitoo, mut ei se kyl antanu. Vähän mua kummastutti ku mä olisin niin halunnu. Mut pakko se oli uskoo ku äiti alko vähän pahaks. Nyt me tullaan jo hyvin juttuun. Leikitään yhdes ja tehdään ihan omia juttuja. Mut siit äiti ei oikein tykkää ku mä yritän herätellä sitä leikkimään jo puol kuuden aikaan aamulla. Mun tarttee sit vaan tehdä aamuleikit ihan yksin. Mut ei se mua kauheesti haittaa.

 

Lisää kuvia löytyy galleriasta
 

Anna on luonteeltaan iloinen jokapaikan duracell-pupu, jolta löytyy tarvittaessa tahtoa ja kestävyyttä yli oman tarpeen.

Hämähäkkimies on aitakiipeilyn maailmanmestari, joka tunnetaan myös lempinimellä Brasilian Apina. Luonteeltaan Hämis on mielyttämishaluinen ilman liiallista pehmeyttä. Se ei ihan pienestä hätkähdä ja kun hätkähtää ravistaa vähän itseään ja taas jatketaan matkaa.

Pennuista odotan iloisia pieniä kisakoiran alkuja, jotka toimivat aivan yhtä hyvin vaativissa urheiluolosuhteissa kuin äitin tai isän pienenä sohvanlämmittäjänä.

Äidin puolelta pentujen suvusta löytyvät niin ensinmäinen agilityssä ja tokossa kisannut brasilianterrieri Jyvämäen Nappula kuin nykyisin ainoanan tokokenttiä valloittava brasse Siili-Sofian Lestat. Brasiliantuonti-isän puolelta pennut edustavat Terra Da Pittuvan gauchokoiralinjaa, joka tuo pentuihin sopivan ripauksen pitkäkoipista lehmipaimenta.

Anna                                                Hämähäkkimies

  

Näin näpsästi 2 metrin aita ylittyy...

  Ja lopuksi on hyvä hypätä maahan...