Olin ihan varma, että Kaaliamto syntyy etuajassa, olihan koko viimeinen kolmannes ollut yhtä supistelua, ja kun mitään ei tuntunut tapahtuvan alkoi jo olemaan hieman turhautunut olo, kunnes tajusin esikoisen syntyneenkin ihan oikeasti vasta RV 40+4. Tässä vaiheessa aloin toivomaan, että Kaalimato syntyisi sen verran ajoissa, että ehditään pikkuveljen lapsen ristiäisiin ja tukihenkilökin olis suomessa eikä näyttelyreisulla ulkomailla. Molemmat tapahtumat kun osuisivat puolentoista viikon päähän lasketusta ajasta. Kaikesta huolimatta tukihenkilöni Tia ei sitten ihan ehtiny mukaan vaikka Suomessa olikin.

Sunnuntaina 15.3. heräsin yöllä klo 4.38 tunteeseen, että nyt pitäs varmaan ilmoitella tukihenkilölle lähdön olevan lähellä. Hänellä kun olisi tuota ajomatkaa sairaalaan vähän enempi kuin meillä. Mutta kun en jaksanut heti nousta sängystä eikä ollut mitään kipuja niin jatkoin unia. Puoli kahdeksalta esikoinen herätti huutelemalla äitiä. Saman tien kun sängystä nousin alkoi selässä juilimaan. Hoidettiin tytön kanssa aamuhommat ja laitoin Tialle tekstiviestin 'Uhmaan nyt kohtaloa, mutta eiköhän tänään tule lähtö.'

Yhdeksän aikoihin kävin makselemassa laskuja automaatilla. Ajoin tietysti sinne yksin ja puhelin vielä paluumatkalla äitini kanssa puhelimessa, että josko viittivät tulla hakemaan koirat hoitoon ihan vaan varmuuden vuoksi. Kotona koitin saada Tiaa kiinni, mutta totta kai hänen puhelimensa oli päättänyt olla vastaanottamatta puheluitani. 9.45 aloin hermostua sen verran, että laitoin Tian naapurille viestiä, jotta pitäisi saada Tia kiinni. 5 minuuttia myöhemmin lähti samaan osoitteeseen uusi viesti, jossa kerroin olon alkavan olemaan hieman tukala ja vihdoin 10.05 sain Tian puhelimella kiinni. Vähän sen jälkeen hän lähti ajelemaan rauhassa meille päin, jotta mentäisiin sitten jossain vaiheessa yhdessä sairaalaan.

Puoli yhdentoista jälkeen istuskelin jumppapallolla, hikoilin ja ravasin vessassa vähän väliä. Siinä vaiheessa anoppi ja appiukko olivat jo onneksi tulleet hakemaan esikoista hoitoon, joten ei tarvinnut huolehtia lapsesta, vaikka kyllä sekin olis onnistunut, olinhan juuri aikaisemmin pedannut sängyn eikä niitä kipuja vieläkään kuulunut. Mies oli tässä vaiheessa kysynyt jo hermostuttavan monta kertaa joko olisi aika lähteä sairaalaan. Saman tien kun appivanhemmat saapuivat lähti hän tankkaamaan autoa.

Hieman ennen yhtätoista menin taas vessaan kun oli vaihteeksi kakkahätä. Siinä pytyllä istuessa tuli tunne, että kaikki vaatteet on saatava pois päältä ja mentävä suihkuun odottamaan, että mies saa auton tankattua. Tässä välissä totesin myös tarvitsevani panadolin, jotta kestän sairaalaan asti. Kun pääsin suihkun viereen huusin anopille, että soittaa ambulanssin kun tuntui siltä, että jotain tulee. Ja heti perään huusin, ettei tarvitsekaan, mutta apua voisin kaivata. Oli tullut isompi hätä lattialle. Anoppi siivosi sotkut, auttoi minut pytylle, josta hyppäsin saman tien ylös ja totesin, että se ambulanssi on saatava paikalle ja äkkiä. Seuraavaksi roikuin saunan oven kahvassa ja pidin jalkoja ristissä vaikka hätäkeskus käskikin mennä lattialle makaamaan. Pyysin anoppia antamaan puhelimeni ja soitin tutulle vyöhyketerapeutille, että tulee apuun. Tarja lupasi tulla ja olo helpottui hieman. Seruaavasta 10 minuutista muistan vaan sen, että huusin hätätkeskukseen etten suostu menemään makaamaan ja se prkeleen ambulanssi paikalle ja sassiin.

Yht'äkkiä alko tapahtumaan. Ensi tuli mies ovesta sisään ja kertoi kuuleensa ambulanssin pillit. Sitten häädettiin anoppia ulos ja vastaanotettiin Tarja ja hänen kansaan tullut lääkäri ja saman tien tulivat ambulanssimiehetkin paikale. Tässä vaiheessa olin jo luisumassa Tarjan avustuksella lattialle. Kun ambulanssimiehet ehtivät siäslle asti olin täysin valmis ponnistamaan. Kolmella ponnistuksella meidän Vauhti-Venla sitten syntyikin. Jossain välissä ambulanssimiehet koittivat ehdottaa välilihan leikkausta, mutta kielsin ehdottomasti. Eikä sitä kyllä olis ehdittykään leikellä ennen kuin vauva syntyi.

Vauva makasi sinertävänä ja hiljaisena lattialla kun ambulanssimiehet taputtelivat pepulle, jotta saisivat hengityksen kulkemaan ja kohta jo tulikin rääkäisy. Tässä vaiheessa minulla alkoivat jalat lyödä loukkua. Samassa vanhempani tulivat hakemaan koiria ja pyysin äitiäni soittamaan Tialle, ettei enää tarvitse tulla paikalle. Kaikkea sitä tuleekin mieleen.

Jossain vaiheessa piti sitten siirtyä ambulanssiin ja ruvettiin etsimään minulle ja vauvalle peittoa päälle, ettei kylmetytä matkalla. Siinä kohtaa infosin taas, ettei kaapista saa antaa niitä satiinilakanoita tähän tarkoitukseen, vaan miehen saunatakki ja joku huonompi lakana. Vielä ennen ambulansiin menoa tuli esikoinen katsomaan äitiä ja vauvaa.

Sairaalassa sitten tulivat jälkeiset ja tukihenkilökin pääsi paikalle. Siinä sitten naureskeltiin, että ei tullut Veikkoa vaan Venla. Tia kun oli koko ajan puhunut Veikosta, joten piti sitten nimikin vaihtaa lennosta. Aikamme synnytsosastolla odoteltuamme pääsimme lapsivuodeosastolle ja aloitelemaan yhteiseloa.

Ambulanssissa matkalla sairaalaan oli aikaa rupatella kätilönä toimineen ensihoitajan kanssa. Hän kertoi ambulansin tulleen paikalle 10 minuutissa. Itsestä aika tuntui todella paljon pidemmältä. Sairaalassa synnytyksen kestoksi merkittiin noin 2 tuntia ja ponnistusvaiheen pituudeksi 2 minuuttia.

Tässä vielä neidin strategiset mitat: pituus 52 cm ja paino 3990g.